Myötäelämistä

Sain eilen kuulla, että hyvä ystäväni pääsi yliopistoon lukemaan sosiaalityötä. Samaan yliopistoon kuin minäkin. Olen niin onnellinen hänen puolestaan. Hänen iloinen ilmeensä toi mieleen ajan vuosi sitten. Miltä itsestäni oli tuntunut kun vihdoin ja viimein oma nimi oli listassa. Silloin ei voi kuin hymyillä, vaikka poskiin sattuisi.
Toinen ystäväni ei tainnut päästä opiskelemaan. Mutta olen iloinen siitä, että hän keksi oivan suunnan elämälleen. Ensi vuonna hän pyrkii eläinlääketieteelliseen!

Kolmas pyrkinyt kaverini odottaa vielä tuloksiaan, jotka tulevat viikon päästä. On varmasti vaikeaa olla ajattelematta tuloksia, kun niiden julkistamisen aika lähenee päivä päivältä. Päässä varmasti on paljon toivoa, mutta välillä myöskin pelkoa. Mikään kun ei ole varmaa ennen kuin kirje pujahtaa postiluukusta sisään. Pidän hänelle vielä peukkuja ja uskon, että paksu kuori tulee.

Ensimmäinen ystäväni kysyi minulta miten kauan sitä epäuskottavaa olotilaa oikein kestää. Milloin eivät jalat enää leiju kymmentä senttiä ilmassa? Vastasin, että varmastikin silloin kun ensimmäinen deadline puskee päälle!

Lupasin itse reilu vuosi sitten ystävilleni, että jos pääsen yliopistoon, en valita. En valita kiireestä, en valita liiasta työmäärästä, en mistään. En ole ehkä kyennyt pitämään lupaustani 100 prosenttiseti. Mutta suurimmaksi osaksi olen ollut vain niin iloinen, että saan opiskella sitä mikä minua kiinnostaa. Ja siksi miltei jo odotan tulevaa syksyä.